Postaan tähän pienen lainauksen muistiinpanoistani ihan tuoreeltaan,
ilman mitään sen suurempaa kommentointia.
Yksin en näitä ajatellut, vaan ryöstelin, yhdistelin ja lainailin kaikkea kuulemaani – kiitos siis kaikille seminaarilaisille.
Keskustelimme siis tutkimusraportin kirjoittamisesta, argumentaatiosta ja tyylistä:
Lukija pitää kutsua tekstiin rakentamaan yhteistä maailmaa. Teksti on universumi, jota tahollaan rakentaa kirjoittaja, toisaalla lukija. Kirjoittaessaan rakentaa tekstin sisäistä lukijaa. Lukijaa, joka on tekstin itsensä konstruoima (Kiitos Tiina! /vrt. runouden tutkimus). Samaan (vaikkakaan ei kirjoittamisen kanssa) aikaan lukija rakentaa tekstin päälle, sisällä ja sivussa, sen rivien välissä ja varsinaisella riveillä omaa ymmärrystään. (Kuva)taiteilija luo teoksen, joka sitten koetaan, eletään, katsotaan jossakin kontekstissa, jostakin elämis- ja kokemusmaailmasta käsin. Samalla tavalla kirjoittaja tavoittelee (kuvitteellista) lukijaa tietyin työkaluin, tekstin rakenteella ja tienviitoilla. Lukukokemusta ohjaavat pilkut, pisteet, välimerkit. Tietä sisältöön viitoittavat luettelot, kaaviot ja kuvat, sivunnumerot. Kartan kiintopisteinä hohtavat otsikot ja väliotsikot, viitteet ja vaihteet, joita kirjoittaja lyö tekstinsä silmään. Pysyykö lukija kyydissä, nauttiiko hän vauhdista ja maisemista? Pelkääkö, inhoaako, kyllästyykö?
Kallio-Kuninkalan tohtoriseminaarissa puhuttiin siitä, miten (väitöksessä) ehkä kuitenkin tärkeintä on saavuttaa sellainen totuudellisuuden tai todenkaltaisuuden taso, joka saa lukijan uskomaan, vakuuttumaan ja vaikuttumaan siitä, että ”asian on oltava juuri näin eikä mitenkään muutoin”. Itse ajattelin lisäksi viihdyttävyyttä. Viihdyttävyys, keveys ja helppolukuisuus, hauskuuskin tuntuvat kuuluvan vain tutkimuksen kirjoittajalle, jos kohta hänellekään. (Kärsi, kärsi, kirkkaamman.. ja nämä muut kannustavat suomalaiset sananlaskut..) Muttei varsinkaan tieteellisen tutkimuksen lukijalle. Hänen tulisi hikoillen ja kärsien kahlata läpi tekstimeren ja suon, raivata tiensä läpi tiheikköjen omin työkaluin, viidakkoveitsillä tai moottorisahalla. Kuinka moni jaksaa puskea läpi rämeikköjen, jos ei ole varma siitä, seisooko lopussa kiitos? Olen pohtinut aikaisemminkin popularisoinnin ja viihdyttävyyden merkitystä vaikkapa konferenssipresentaatioiden yhteydessä. Kaikella vastaanottajaa helpottavalla tuntuu olevan halpa kaiku kuin maksullisella naisella. Ikään kuin se olisi jonkinlaista huoraamista yleisönsä kanssa, jos tulee helposti ymmärretyksi. Tutkimuksen tarkoitus on kuitenkin pysäyttää, koskettaa, tulla luetuksi, tulla ymmärretyksi, kommunikoida. Kommunikaation kautta ehkä muuttaa maailmaa, vaikuttaa johonkin. Miksi vaivata lukijaa matkalle, jossa ei tapahdu mitään tai matkalle, joka on kuljettuun taipaleeseen nähden on äärimmäisen raskas, turhauttava ja työläs. Viihdyttävyys (helppolukuisuus, ymmärrettävyys tai jokin sen kaltainen) voisi vähintäänkin koukuttaa lukijan lukemaan, muuttaa lukijaa ja hänen kauttaan maailmaa. (Idealisti…)
Argumentaatio, tyyli ja rakenne ovat sisällön palvelijoita. Niiden tulee nimenomaan palvella, tukea ja rakentaa, heijastella kaikin tavoin sisältöä. Tässä asiassa on totisesti herra ja hänen lojaali servanttinsa. Alati alamainen teksti toimii kokkina ja juoksupoikana, siivojaana ja silittäjänä, personal trainerina ja tilinpitäjänä sisällölle. Se rakentaa ja puhdistaa, rajaa ja rauhoittaa, antaa vauhtia, kirkastaa, pysäyttää, hämärtääkin tarvittaessa. Tekstin ja sisällön pitää olla jatkuvassa, etenevässä aktissa keskenään niin, että lopputulema on kaikkia osapuolia tyydyttävä ja siitä syntyy jotakin uutta (elämää).
Identiteetin suhteen pyörittelen alati kirjoittamisen kanssa käsitteitä kuten leikittelevä, viihdyttävä, liukuva, monitasoinen, avoin, pelaileva, epätosi, epävakaa, muuttuva, valinta, muuttuva valinta, kehittyvä ja taantuva, määrittelemätön. Millaisia voisivat olla ne (dekonstruktiiviset?) kirjoittamisen keinot, joilla identiteettiä sitten tavoitellaan? (*hiljaisuus*)
Millaista argumentaatiota kirjoittaja hyödyntää? Miten siitä rakentuu tyyli ja rakenne?
Millaisen lukijan teksti tuottaa? Lukija itsessään on jotakin, mutta teksti tuottaa lukijan: saako teksti tuntemaan lukijan itsensä fiksuksi (Kiitos Alma! / vrt. Esko Valtaoja), tyhmäksi, hankalaksi, yksinkertaiseksi, syvälliseksi, kosketetuksi, vaivaantuneeksi?
Olen nähnyt unia väitöskirjasta, jota voi lukea alusta loppuun. Kirjasta, jossa on suppilomaisia reikiä avaamassa ja kaventamassa näkökulmia tekstiin. Sivuista, jotka toiseen suuntaan näkyvät läpi ja toisinpäin blurraavat kaiken sotkuksi. Sivuista, joilla on reiällisiä sapluunoita, joista näkee ensin vain osan, sivua kääntämällä ”kaiken”. Tekstiä, joka kulkee yhtä aikaa moneen suuntaan, kuten Simo Frangenin palindromit. Lopusta alkuun ja alusta loppuun, sinkoilee sivuilta ylhäältä alas ja diagonaalisti, ylittää marginaalit ja sivun reunat, jatkuu sivulta toiselle piittaamatta paperin konkreettisista rajoista. Uneksin teksteistä, jotka ovat lukemattomia puna-vihervärisokeille. Tekstistä, joka leikkii fonteilla. Tekstistä, joka on niin pientä, että katoaa mustepisaroiksi paperin sisään.
Jos argumentaatio, tyyli ja rakenne palvelevat sisältöä, niin myös taitto on samassa toimessa. Miten taitto kuljettaa, rakentaa tekstiä, tukee sen sisältöä, kuljettaa lukijaa tai eksyttää hänet. Kuinka paljon lukijaa täytyy(kään) lohduttaa, johdattaa, opastaa, käskeä, ojentaa, patistaa, vakuuttaa, pelotella? Täytyykö antaa kartta ja kompassi, vai riittääkö potku persiille: ”lähde tuonne, löydä tiesi [läpi -tekstini(tavallasi)]”. Miten minä voin olla lukijan kanssa, miten seistä olan takana tai istua vierellä, miten kurkkia riveiltä hänen ajatuksiinsa, miten manipuloida tai kaivella? Miten kutitella aisteja, sörkkiä silmämunia, hengittää samassa tahdissa, rauhassa, edetä, kulkea keralla? Miten voin huutaa ”BÖÖ!”, kun sitä tarvitaan ja kehottaa lopettamaan, hyppäämään yli, syventymään, sukeltamaan rohkeasti, antautumaan, ANTAUTUMAAN avoimesti, antamaan mennä, hylkäämään jotain, löytämään toisen, vaihtamaan, valitsemaan, tarkastelemaan, kritisoimaan, älähtämään, provosoitumaan? Millaisen vastuun otan lukijastani, miten käsittelen häntä? Ja miten käsittelen itseäni kirjoittajana, tekstin ja sisällön tuottajana, ehkä salattuna ja yksityisenä itselleni tai itseltänikin? [Tänään Facebookissa ystäväni Ninan statuksessa oli seuraava lainaus: "Osa luomistamme kertomuksista, esimerkiksi unet, ovat niin yksityisiä, että ne tuntuvat meistä itsestämmekin osittain käsittämättömiltä heti herättyämme” (s. 52 / Elokuva ja psyyke -Verhon takana. Toimittanut Antti Alanen)]
Ei, en totisesti halua formaatikseni multimediaa enkä muutakaan mediaa, joka ylittää kirjan sivujen rajat. En halua ääntä enkä kuvaa, en interaktiota millään sähköisellä pinnalla. Haluan rapisevan, tuntuvan, haisevan paperin, jossa on sävy, tuntu, fiilis. Josta voi ottaa otteen. Konkretia, jonka voi tuntea. Ei, enkä halua rakennetta tai leikkiä niiden itsensä vuoksi. En näpertelyä tai silmänkääntötemppuja, lumoamista tai huijaamista halpahintaisesta markkinahuvista puhumattakaan. Mutta että ne kaikki olisivat enemmän kuin osiensa summa, että teksti voisi olla akateeminen, selkeä, ymmärrettävä, ekstaattinen, vaikuttava, totuudellinen ja vaikka mitä muuta. Kukapa ei haluaisi räjäyttää kaikkia pankkeja ja yllättää itseäänkin? On vaikea tehdä mitään tai edetä minnekään, jos ei uskalla edes haaveilla, visioida, villiintyä. Jotenkin sitä on mennyt vuosien kuluessa jumiin ja lukkoon, millään (tekstillä) ei uskalla leikitellä ja riehua raa’asti sen kanssa, repiä ja räyhätä, tehdä hulluja eksperimenttejä, jotka voivat mennä syteen tai saveen tai vaikka molempiin.
60.207532
24.974326
!
