Hugleikur Dagsson journalismista

(lähde: Hugleikur Dagssonin fb-ryhmä 16.8.2012)

Madonnana olemisen mahdottomuus

16.8.2012 ArtLab

Olin viime sunnuntaina katsomassa Madonnan keikan olympiastadionilla. Keikka oli hyvin hämmentävä musiikillinen ja visuaalinen kokemus. Toisin kuin Hesarin kriitikko Mikko Aaltonen kirjoitti (HS 14.8.2012/Kulttuuri), mielestäni showlta puuttui totaalisesti selkäranka, punainen lanka tai temaattinen ydin.

Mahtipontisen urkumusan ja screenillä rakentuneen jättimäisen katedraalin jälkeen päästiin konsertin leuat loksauttavimpaan osaan, jossa popin kuningatar halpaa hotellia imitoivissa lavasteissa litki viskiä ja lahtasi päähän ampuen mustapukuisia miehiä. Laukausten kajahdellessa tanssija-avustajat jäivät sätkimään lavalle ja veriroiskeet lennähtivät koko jättinäytön leveydeltä. Vähintään toistakymmentä kertaa. Huomasin pohtivani, että olisiko realistinen aivomössö ollut jo Madonnallekin ”liikaa”? Takanani katsomossa oli huomattavan pieniä lapsia ja he olivat kyllä niin totaalisen väärässä paikassa. Asefetissi oli niin ilmeinen, että kaikki mauttomuuden rajat paukkuivat mennen tullen.

Mietteitä Mars-mönkijästä

( (Tussipiirros omasta työpäiväkirjasta 14.8.2012)

Koen suurta vastenmielisyyttä niitä aamuradioiden toimittajia kohtaan, jotka aloittavat joka toisen ylipirteän virkkeensä “sosiaalisessa mediassa on viime päivinä levinnyt ilmiö…” (tms.). Suomeksi se suurinpiirtein tarkoittanee jotakin sen kaltaista kuin: “En ehtinyt edes aamun lehteä lukaista, eikä minulla ole mihinkään mitään sanottavaa, joten tsekkasin naamakirjan ja pyydän kuuntelijoita soittamaan johonkin höpö-kierto-viestiin liittyen mielipiteensä”.
Pata kattilaa soimaa ja niinpä se tutkijakin vaan virittyy Facebookin “ilmiöiden” reunamilta. Viime päivinä nassukirjassa on seilannut useampia pilakuvia mars-mönkijästä, joka taltioi avaruusöttiäisten sille lakanalla lavastamaa “mars-maisemaa”. Mönkijän taltioiman rajallisen kuvakulman ulkopuolella aukeaa täysin toisenlainen maisema tuntemattomasta sivilisaatiosta.

 

Kuva oli mainio ja tutkimustyötä aloitellessa näen sen erinomaisena yleisempänä metaforana tutkijan ja tutkittavien väliselle vuorovaikutukselle.

 

Tutkittavat (syystä x) voivat näyttää tutkijalle juuri sellaisen palasen maailmastaan / todellisuudestaan / kokemuksistaan, kuin haluavat. Ja se on heidän oikeutensa. Tutkija puolestaan haluaa nähdä / kykenee näkemään tietynlaisen viipaleen, rajatun otoksen ja vieläpä tietystä kuvakulmasta. Ehkä mars-mönkijän suunnitelleet tyypitikin ovat arvelleet löytävänsä tietynlaisia juttuja kaukaiselta punaiselta planeetalta: mönkijä on sitten varustettu dokumentoimaan niitä asioita. Mutta entä, jos siellä olisikin vastassa jotakin ihan muuta…? Kykenisikö mönkijä – tutkija näkemään omien esioletustensa, toiveidensa, intohimojensa ulkopuolelle? Millaisia kulttuureja, sivilisaatioita, “toisia” meiltä jää näkemättä, koska emme kykene näkemään ennakkoluulojemmme yli/ohi?

Piirtäminen maailmaan tarttumisen tapana

Ystäväni postasi Facebookiin kuvan. Kuva oli madonnamainen: se kiteytti pitkästä ja vaiherikkaasta (ihmiselon)matkasta monta liikuttavaa asiaa. Kuvan nähneet ystävät tykkäsivät, ihastelivat, liikuttuivat. Ystäväni kommentoi kuvasta silmäpussejaan.

Valokuva on viheliäinen väline. Se kantaa muassaan todellisuuden taltioimisen illuusiota. Ja miten vähän mikään valokuva on ”totta” tai dokumentatiota. Miten paljon kuvia on muokattu ja manipuloitu heti, kun valokuvaus oli keksitty. Kuvien muokkaamista, kuvien ottamisen rajallisuutta (kirjaimellisesti: rajattu otos maailmasta) kiinnostavampaa on se, mitä ihmiset valokuvissa näkevät. Varsinkin, kun he itse esiintyvät kuvassa.

Katsellessaan kuvia, joissa esiintyy itse, katsoo ensiksi itseään –väitän. Vaikka kuvan funktio olisi mikä (sukujuhlapotretti 86 ihmisestä, tapahtumadokumentaatio…), sieltä etsii oman naamansa ja tarkastelee, miltä sitä kuvassa oikein näyttää. Ihminen tahtoo nähdä itsensä. Sitä katsoo ilmeitään ja eleitään, huonoja ja hyviä puoliaan, vaatteitaan, asentoaan, lihaksiaan tai läskejään, ryppyjään ja ties mitä muuta. Älkää väittäkö vastaan, olko tekopyhiä.

Nimenomaan tästä syystä valokuvaaminen aineiston keruun menetelmänä tuntuu  -hankalalta? Oi, on toki oma lehmä ojassa: minusta on lähes sietämätöntä katsella monia kuvia itsestäni [josta voitte aivan vapaasti tehdä hätäisiä ja metsään meneviä päätelmiä itsetunnostani ja luonteenlaadustani ]. On äärimmäisen vaikeaa puhua kuvan muista sisällöistä tai ylipäänsä päästä niihin käsiksi, jos ei ensiksi pääse yli jostain omaan kuvaansa liittyvästä problemaattisesta. Nähdessään vaan kaksoisleukansa, ei tule kiinnittäneeksi huomiota siihen, mitä kuvassa itse asiassa tapahtuu, mitä siinä on, keitä muita ja missä merkityksissä kuvaan on taltioitunut. Sitä saattaa pikemminkin jäädä pohtimaan kuvasta eroon hankkiutumista, kuvaajan ammattitaidottomuutta tai suoranaista epäedullisessa valossa esittämisen perverssiä intohimoa ynnä muuta täysin epäoleellista.

Ensimmäinen bloggauskokeilu kännykällä :)

Tilaisuudet ja tarttumiset

Asioihin pitää tarttua ja tilaisuuksiin eritoten.

 

Sanalla ”opportunisti” on ikävä klangi, koska opportunisti käyttää tilanteita hyväkseen moraalisista näkökohdista välittämättä. Missä on käsite, joka kuvaa positiivista, moraalisesti vastuullista tilanteisiin tarttumista?

Tarvitsen synonyymisanakirjan.

 

Opettelen vasta nyt, että asioita harvoin saa pyytämättä. Kahvipöydässä santsikupin, ehkä. Toisinaan toki jotakin muutakin. Silloin sitä yllättyy iloisesti. Odottamisen, toivomisen ja venymis-vanumisen sijaan on usein syytä tarttua asioihin. Ihan itse.

 

Suomalaiseen mielenmaisemaan istuvat perin huonosti sanonnat ”olla oman onnensa seppä” tai ”ottaa ohjat käsiinsä”. Ehkä näillä karuilla takamailla on ollut syytä pidättäytyä liikoja luottamasta omiin kykyihinsä: luonto on ollut arvaamaton ja hengissäpysyminen huonoina satovuosina herran hallussa. Ahkerinkin työmies (vaikka kuinka ohjat käsissään ja omaa onneaan takomassa) söi katovuosina pettua ja kirosi, ellei kuollut nälkään. Olisi varmasti läväyttänyt päin näköä, kun olisi siinä mennyt tilanteisiin tarttumisista haastamaan. Taikauskoinen ja fatalistinenkin käsitys maailmanmenosta on luultavasti ollut lohdullinen aikoina, jolloin lapsiin ei kannattanut kovasti kiintyä, kun puolet kuoli kumminkin ennen kymmenettä ikävuottaan.

 

Jumalattomanakin voin yhtyä hengeltään stoalaiseen rukoukseen, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voi ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. [ei kannata karsastaa alkoholisti-assosiaatioiden takia, AA-liikkeen omima rukous soveltuu moneen]

 

Karusti yksinkertaistaen näen tilanteisiin tarttumisen juuri tästä vinkkelistä:

Hyvän muutoksen orastaviin ituihinkin kannattaa tarttua.

Toisaalta turhanaikainen rimpuilu “muuttamattomien” asioiden äärellä on vähintäänkin suurta ajanhukkaa. Ehkä peräti masokismia.

Kyky erottaa nämä kaksi toisistaan on paketin haastavin osuus.

Kantaa mukanaan

Tarvitsisin uuden repun.

Vanha selkäreppu on palvellut uskollisesti (mitä on uskollinen palvelu?) jo vuosia. Sen hihnoja on kani nakertanut, yksi solki on uusittu. Selkäpehmikkeet ovat painuneet littiin ja reppu muutenkin lysähtänyt kasaan, menettänyt mallinsa. Etsin uutta, jolla kantaa arkiset asiani. Tai etsin ja etsin: itse asiassa olen vasta tarkkailuasteella. Miten ihmiset kantavat tavaroitaan? Käsilaukuissa, toki. Sellaisia minullakin on monta, tosi monta. Kantovälineinä ne ovat järjestään kelvottomia, pilaavat ryhdin ja olo on jatkuvasti ahdistuneen kädetön, kun laukkua saa korjailla olkapäällä. Haluan repun, jossa on selässä erinomainen ilmanvaihto, joka on helppo pakata, avata ja sulkea. Jossa on tilaa pienille arvokkaille ja isoille tavallisille asioille. Pyöräilijän turvapanssarilla varustettu reppu vaikutti hyvin kiinnostavalta, mutta sinne ei mahtunut oikein mitään ja se oli sikamaisen kallis. (Mikä on henkikullan hinta? Alle 200€?) Niin, ja reppuni pitää tuntumisen lisäksi näyttää hyvältä mitä erilaisimmissa tilanteissa. Yhä tarkkailen, ehkä jonain päivänä pääsen konkreettisiin etsintöihin käsiksi. Jossakin syvällä sisimmässäni olen uusien asioiden suhteen hyvin hämäläinen ja hitaastilämpiävä. En kaikissa, mutta joissakin asioissa.

Miten minä kannan?

Itseäni, elämääni?

Tavaroitani?

Millaisia asioita tutkija kantaa muassaan?