Osallistuin siis perjantaina ja lauantaina TaiKin Taiteen laitoksen tohtoriopiskelijoiden kevätseminaariin, joka järjestettiin Kallio-Kuninkalassa.
Koomista, mutta olen aina tähän asti lukenut paikan nimen väärin.
Tälläkin reissulla opin siis jotakin uutta 
!
[Totuuden nimissä: Kuninkalan kirjoittaminen vain kahdella a:lla kolmen sijaan ei ollut kyllä ainoa eikä tärkein oppimani asia.]
Tutkimuksenteko on ollut tietoisesti hyllyllä työttömäksi jäämisestäni alkaen. [Työttömyyspäivä nro 89]
Jo ennen sitä homma oli vähintäänkin takkuista ja tahmeaa. Kokonaan en kuitenkaan osaa eikä haluakaan päästää irti. Vaihtelu virkistää: on ollut ihanaa osallistua tutkijatapaamisiin vain kuunteluoppilaana. Osallistumiset ilman suorituspaineita tai jonkinmoista ”hyötynäkökulmaa” ovat vapauttavia. Luulisin, että tilanne vastaa treffailua ilman parisuhteen kaipuuta: ”tästä ei tarvitse tulla tai syntyä mitään sen ihmeempää”. Pohdin avoimin mielin sitä, onko minulla ylipäänsä halua ”muuttaa maailmaa”, ”parantaa” sitä, tuottaa uutta tietoa (kenenkään tarpeisiin). Oman elämäni järjestämisessä, ymmärtämisessä, elämisessä on usein aivan tarpeeksi 
Kokeillessani uudenlaista olemista ilman tutkimustyötä kohtaan omituisia epäilyksiä, pelkojakin. Kuvittelen ”unohtavani” älyllisen ajattelun. Mitä, jos mihinkään ei ole mitään muuta sanottavaa, kuin että ”musta tuntuu, että…”? Suomalaiseen mielenmaisemaan kuuluu sitkeällä tavalla myös häpeä. Tässä yltiöindividualistisessa ja uraorientoituneessa maailmassa väliin hävettää se, että yhtäkkiä onkin elämässään niin vähään tyytyväinen. Ilman suurta kunnianhimoa ja pakonomaista pyrkimystä minnekään (erityisesti) voi vaan katsella kevätkimalaisten heräämistä.
Arki on muuttunut monin tavoin nautinnolliseksi, vaikka huoli toimeentulosta onkin raskas kantaa. Havainnoin ympäristöäni, kevään etenemistä, lapseni kasvua, omaa oloani. Nautin siitä. Nautin niistä kimalaisista ja västäräkeistä, peipposista, tikoista, valko- ja sinivuokoista, ensimmäisestä sisiliskosta ja neitoperhosesta, sitruunaperhosesta, nokkosperhosesta. Lapsi on muuttunut väljentyneen arjen myötä rauhallisemmaksi, ”vähemmän vaativaksi” –koska hän saa enemmän tarvitsemaansa vaatimattakin.
Meillä on nykyään harvoin kiire ja se näkyy, tuntuu, vaikuttaa. Se ei poista kaikkia murheita, ei siloittele arkea rypyttömäksi, mutta pehmentää vekkejä ja taitteita. Nukun paremmin, syön paremmin, liikun enemmän, luen enemmän (kaunokirjallistuutta). Viimeksi olen kahlannut Anna-Leena Härkösen kirjan ”Loppuunkäsitelty”, Jenny Downhamin ”Ennen kuin kuolen” ja Teppo M:n ”Sata naista” – kirjavalintani perustuvat puhtaasti lähikirpputorin yhden euron valikoimaan sekä lähikirjaston nostoihin. Yöpöydällä selailtavana ovat Dalailaman ”Työn ilo – Onnellisuuden taito työssä” ja Heikkisen&Hurmeen ”Hölynpölynimuri” (joka kansitekstin mukaan auttaa tunnistamaan ja siivoamaan kielellistä humpuukia – älkää silti odottako liikoja, olen vasta sivulla 14…).
Välillä huomaan kadehtivani ihmisiä, jotka itsekurilla ja työllä ovat kasanneet itsensä ja väitöksensä. Huomaan toivovani, että olisin (nopeammin) tehnyt enemmän ja epäröinyt vähemmän, miettinyt [liiaksi] vasta väiteltyäni -tai jotakin sen kaltaista. Toisaalta on surullista kuulla tarinoita, joissa väitöksen jälkeinen tyhjyys on huimaavan syvä. Kun tehokkaan ja järkevän prosessin jälkeen seuraakin kaiken tekemänsä merkityksen kyseenalaistaminen. Ei ole kiva olla työtön tohtori, jonka vuosien työn hedelmistä lukee kenties kourallinen ihmisiä – varsinkaan, jos väitöksen jalkoihin ovat jääneet muut elämän merkitykselliset asiat.
Pohjimmiltaan kysymys on siitä, miten paljon (ja millaista) työtä tuottaa riittävän elannon, riittävän määrän vapaa-aikaa, riittävän määrän haasteita. Mitä ihmettä tekee uralla tai kovalla palkalla, jos elämän muu sisältö jää ohueksi: jos elämässä ei ole nautintoa ja aikaa asioille, jotka tuntuvat kaikkein tärkeimmiltä? (Työkin voi tietysti olla elämän tärkein ja merkityksellisin asia – silloin työttömyyden kokemus on varmasti kaameudessaan omaa luokkaansa). Suomessa työ ja omaisuus usein määrittävät ihmistä, hänen elämänsä olemusta, sisältöä. Tuntuukin omituisen julkealta tunnistaa ja tunnustaa nauttivansa monista muista asioista työtä enemmän. Että minun elämäni tärkeimmät sisällöt ovatkin juuri nyt (!) toisaalla.
Työkin voi olla valtavan palkitsevaa, sisältörikasta ja kaikin tavoin antoisaa – sen suoman toimeentulon, sosiaalisen aseman, työyhteisön, työsuhde-etujen ja kaiken sellaisen ohella. Meikäläinenkin tykkää tämänhetkisistä museopedajutuista kuin hullu puurosta. Teen työtä, joka on täysin taloudellisesti kannattamatonta, mutta mieleistä. Tykkään opastuskierrosten vetämisestä. Tuntuu hyvältä tehdä duunia, jossa vastuualueeni ovat selkeät (”ti x.x.2011 klo x-x opastus ryhmälle xxx, nykytaiteen perusteet”). Joku muu hoitaa budjettivastuun, organisointivastuun ja monta muuta nippeliasiaa – minä hoidan minulle osoitetun tehtävän parhaalla mahdollisella ammattitaidolla. Olen jotenkin avoimempi sille, mikä minulle on hyväksi.
Ja kuten nelivuotias lapseni sanoo: ”Tänään on tänään, huomenna on huomenna.”
Tänään ajattelin ja toimin näin, huomenna voin olla ja ajatella toisin ilman suuria sisäisiä ristiriitoja. Vanhempi väki sanoo, että valmiissa maailmassa ei ole mihinkään kiire ja siinä on vinha perä. Toisinaan saan kiinni tunteesta, että kaikki on mahdollista niin kauan kuin elämää on jäljellä. ”Sitten kun” –elämä jää aina elämättä. Tavoitteena mieluummin jonkinmoinen ”mindfullness” ja läsnäolo siinä, mitä juuri nyt on.
Juuri nyt on vapunaatto, 19 minuutin kuluttua jo vapunpäivä.
Kuplivaa ja kuohuvaa MayDayta kaikille!
