Koomista, mutta olen aina tähän asti lukenut paikan nimen väärin.

Tälläkin reissulla opin siis jotakin uutta !

[Totuuden nimissä: Kuninkalan kirjoittaminen vain kahdella a:lla kolmen sijaan ei ollut kyllä ainoa eikä tärkein oppimani asia.]

Tutkimuksenteko on ollut tietoisesti hyllyllä työttömäksi jäämisestäni alkaen. [Työttömyyspäivä nro 89]

Jo ennen sitä homma oli vähintäänkin takkuista ja tahmeaa. Kokonaan en kuitenkaan osaa eikä haluakaan päästää irti. Vaihtelu virkistää: on ollut ihanaa osallistua tutkijatapaamisiin vain kuunteluoppilaana. Osallistumiset ilman suorituspaineita tai jonkinmoista ”hyötynäkökulmaa” ovat vapauttavia. Luulisin, että tilanne vastaa treffailua ilman parisuhteen kaipuuta: ”tästä ei tarvitse tulla tai syntyä mitään sen ihmeempää”. Pohdin avoimin mielin sitä, onko minulla ylipäänsä halua ”muuttaa maailmaa”, ”parantaa” sitä, tuottaa uutta tietoa (kenenkään tarpeisiin). Oman elämäni järjestämisessä, ymmärtämisessä, elämisessä on usein aivan tarpeeksi

Kokeillessani uudenlaista olemista ilman tutkimustyötä kohtaan omituisia epäilyksiä, pelkojakin. Kuvittelen ”unohtavani” älyllisen ajattelun. Mitä, jos mihinkään ei ole mitään muuta sanottavaa, kuin että ”musta tuntuu, että…”? Suomalaiseen mielenmaisemaan kuuluu sitkeällä tavalla myös häpeä. Tässä yltiöindividualistisessa ja uraorientoituneessa maailmassa väliin hävettää se, että yhtäkkiä onkin elämässään niin vähään tyytyväinen. Ilman suurta kunnianhimoa ja pakonomaista pyrkimystä minnekään (erityisesti) voi vaan katsella kevätkimalaisten heräämistä.

Arki on muuttunut monin tavoin nautinnolliseksi, vaikka huoli toimeentulosta onkin raskas kantaa. Havainnoin ympäristöäni, kevään etenemistä, lapseni kasvua, omaa oloani. Nautin siitä. Nautin niistä kimalaisista ja västäräkeistä, peipposista, tikoista, valko- ja sinivuokoista, ensimmäisestä sisiliskosta ja neitoperhosesta, sitruunaperhosesta, nokkosperhosesta. Lapsi on muuttunut väljentyneen arjen myötä rauhallisemmaksi, ”vähemmän vaativaksi” –koska hän saa enemmän tarvitsemaansa vaatimattakin.

Meillä on nykyään harvoin kiire ja se näkyy, tuntuu, vaikuttaa. Se ei poista kaikkia murheita, ei siloittele arkea rypyttömäksi, mutta pehmentää vekkejä ja taitteita. Nukun paremmin, syön paremmin, liikun enemmän, luen enemmän (kaunokirjallistuutta). Viimeksi olen kahlannut Anna-Leena Härkösen kirjan ”Loppuunkäsitelty”, Jenny Downhamin ”Ennen kuin kuolen” ja Teppo M:n ”Sata naista” – kirjavalintani perustuvat puhtaasti lähikirpputorin yhden euron valikoimaan sekä lähikirjaston nostoihin. Yöpöydällä selailtavana ovat Dalailaman ”Työn ilo – Onnellisuuden taito työssä” ja Heikkisen&Hurmeen ”Hölynpölynimuri” (joka kansitekstin mukaan auttaa tunnistamaan ja siivoamaan kielellistä humpuukia – älkää silti odottako liikoja, olen vasta sivulla 14…).

Välillä huomaan kadehtivani ihmisiä, jotka itsekurilla ja työllä ovat kasanneet itsensä ja väitöksensä. Huomaan toivovani, että olisin (nopeammin) tehnyt enemmän ja epäröinyt vähemmän, miettinyt [liiaksi] vasta väiteltyäni -tai jotakin sen kaltaista. Toisaalta on surullista kuulla tarinoita, joissa väitöksen jälkeinen tyhjyys on huimaavan syvä. Kun tehokkaan ja järkevän prosessin jälkeen seuraakin kaiken tekemänsä merkityksen kyseenalaistaminen. Ei ole kiva olla työtön tohtori, jonka vuosien työn hedelmistä lukee kenties kourallinen ihmisiä – varsinkaan, jos väitöksen jalkoihin ovat jääneet muut elämän merkitykselliset asiat.

Pohjimmiltaan kysymys on siitä, miten paljon (ja millaista) työtä tuottaa riittävän elannon, riittävän määrän vapaa-aikaa, riittävän määrän haasteita. Mitä ihmettä tekee uralla tai kovalla palkalla, jos elämän muu sisältö jää ohueksi: jos elämässä ei ole nautintoa ja aikaa asioille, jotka tuntuvat kaikkein tärkeimmiltä? (Työkin voi tietysti olla elämän tärkein ja merkityksellisin asia – silloin työttömyyden kokemus on varmasti kaameudessaan omaa luokkaansa). Suomessa työ ja omaisuus usein määrittävät ihmistä, hänen elämänsä olemusta, sisältöä. Tuntuukin omituisen julkealta tunnistaa ja tunnustaa nauttivansa monista muista asioista työtä enemmän. Että minun elämäni tärkeimmät sisällöt ovatkin juuri nyt (!) toisaalla.

Työkin voi olla valtavan palkitsevaa, sisältörikasta ja kaikin tavoin antoisaa – sen suoman toimeentulon, sosiaalisen aseman, työyhteisön, työsuhde-etujen ja kaiken sellaisen ohella. Meikäläinenkin tykkää tämänhetkisistä museopedajutuista kuin hullu puurosta. Teen työtä, joka on täysin taloudellisesti kannattamatonta, mutta mieleistä. Tykkään opastuskierrosten vetämisestä. Tuntuu hyvältä tehdä duunia, jossa vastuualueeni ovat selkeät (”ti x.x.2011 klo x-x opastus ryhmälle xxx, nykytaiteen perusteet”). Joku muu hoitaa budjettivastuun, organisointivastuun ja monta muuta nippeliasiaa – minä hoidan minulle osoitetun tehtävän parhaalla mahdollisella ammattitaidolla. Olen jotenkin avoimempi sille, mikä minulle on hyväksi.

Ja kuten nelivuotias lapseni sanoo: ”Tänään on tänään, huomenna on huomenna.”

Tänään ajattelin ja toimin näin, huomenna voin olla ja ajatella toisin ilman suuria sisäisiä ristiriitoja. Vanhempi väki sanoo, että valmiissa maailmassa ei ole mihinkään kiire ja siinä on vinha perä. Toisinaan saan kiinni tunteesta, että kaikki on mahdollista niin kauan kuin elämää on jäljellä. ”Sitten kun” –elämä jää aina elämättä. Tavoitteena mieluummin jonkinmoinen ”mindfullness” ja läsnäolo siinä, mitä juuri nyt on.

Juuri nyt on vapunaatto, 19 minuutin kuluttua jo vapunpäivä.

Kuplivaa ja kuohuvaa MayDayta kaikille!

ilman mitään sen suurempaa kommentointia.

Yksin en näitä ajatellut, vaan ryöstelin, yhdistelin ja lainailin kaikkea kuulemaani – kiitos siis kaikille seminaarilaisille.

Keskustelimme siis tutkimusraportin kirjoittamisesta, argumentaatiosta ja tyylistä:

Lukija pitää kutsua tekstiin rakentamaan yhteistä maailmaa. Teksti on universumi, jota tahollaan rakentaa kirjoittaja, toisaalla lukija. Kirjoittaessaan rakentaa tekstin sisäistä lukijaa. Lukijaa, joka on tekstin itsensä konstruoima (Kiitos Tiina! /vrt. runouden tutkimus). Samaan (vaikkakaan ei kirjoittamisen kanssa) aikaan lukija rakentaa tekstin päälle, sisällä ja sivussa, sen rivien välissä ja varsinaisella riveillä omaa ymmärrystään. (Kuva)taiteilija luo teoksen, joka sitten koetaan, eletään, katsotaan jossakin kontekstissa, jostakin elämis- ja kokemusmaailmasta käsin. Samalla tavalla kirjoittaja tavoittelee (kuvitteellista) lukijaa tietyin työkaluin, tekstin rakenteella ja tienviitoilla. Lukukokemusta ohjaavat pilkut, pisteet, välimerkit. Tietä sisältöön viitoittavat luettelot, kaaviot ja kuvat, sivunnumerot. Kartan kiintopisteinä hohtavat otsikot ja väliotsikot, viitteet ja vaihteet, joita kirjoittaja lyö tekstinsä silmään. Pysyykö lukija kyydissä, nauttiiko hän vauhdista ja maisemista? Pelkääkö, inhoaako, kyllästyykö?

Kallio-Kuninkalan tohtoriseminaarissa puhuttiin siitä, miten (väitöksessä) ehkä kuitenkin tärkeintä on saavuttaa sellainen totuudellisuuden tai todenkaltaisuuden taso, joka saa lukijan uskomaan, vakuuttumaan ja vaikuttumaan siitä, että ”asian on oltava juuri näin eikä mitenkään muutoin”. Itse ajattelin lisäksi viihdyttävyyttä. Viihdyttävyys, keveys ja helppolukuisuus, hauskuuskin tuntuvat kuuluvan vain tutkimuksen kirjoittajalle, jos kohta hänellekään. (Kärsi, kärsi, kirkkaamman.. ja nämä muut kannustavat suomalaiset sananlaskut..) Muttei varsinkaan tieteellisen tutkimuksen lukijalle. Hänen tulisi hikoillen ja kärsien kahlata läpi tekstimeren ja suon, raivata tiensä läpi tiheikköjen omin työkaluin, viidakkoveitsillä tai moottorisahalla. Kuinka moni jaksaa puskea läpi rämeikköjen, jos ei ole varma siitä, seisooko lopussa kiitos? Olen pohtinut aikaisemminkin popularisoinnin ja viihdyttävyyden merkitystä vaikkapa konferenssipresentaatioiden yhteydessä. Kaikella vastaanottajaa helpottavalla tuntuu olevan halpa kaiku kuin maksullisella naisella. Ikään kuin se olisi jonkinlaista huoraamista yleisönsä kanssa, jos tulee helposti ymmärretyksi. Tutkimuksen tarkoitus on kuitenkin pysäyttää, koskettaa, tulla luetuksi, tulla ymmärretyksi, kommunikoida. Kommunikaation kautta ehkä muuttaa maailmaa, vaikuttaa johonkin. Miksi vaivata lukijaa matkalle, jossa ei tapahdu mitään tai matkalle, joka on kuljettuun taipaleeseen nähden on äärimmäisen raskas, turhauttava ja työläs. Viihdyttävyys (helppolukuisuus, ymmärrettävyys tai jokin sen kaltainen) voisi vähintäänkin koukuttaa lukijan lukemaan, muuttaa lukijaa ja hänen kauttaan maailmaa. (Idealisti…)

Argumentaatio, tyyli ja rakenne ovat sisällön palvelijoita. Niiden tulee nimenomaan palvella, tukea ja  rakentaa, heijastella kaikin tavoin sisältöä. Tässä asiassa on totisesti herra ja hänen lojaali servanttinsa. Alati alamainen teksti toimii kokkina ja juoksupoikana, siivojaana ja silittäjänä, personal trainerina ja tilinpitäjänä sisällölle. Se rakentaa ja puhdistaa, rajaa ja rauhoittaa, antaa vauhtia, kirkastaa, pysäyttää, hämärtääkin tarvittaessa. Tekstin ja sisällön pitää olla jatkuvassa, etenevässä aktissa keskenään niin, että lopputulema on kaikkia osapuolia tyydyttävä ja siitä syntyy jotakin uutta (elämää).

Identiteetin suhteen pyörittelen alati kirjoittamisen kanssa käsitteitä kuten leikittelevä, viihdyttävä, liukuva, monitasoinen, avoin, pelaileva, epätosi, epävakaa, muuttuva, valinta, muuttuva valinta, kehittyvä ja taantuva, määrittelemätön. Millaisia voisivat olla ne (dekonstruktiiviset?) kirjoittamisen keinot, joilla identiteettiä sitten tavoitellaan? (*hiljaisuus*)

Millaista argumentaatiota kirjoittaja hyödyntää? Miten siitä rakentuu tyyli ja rakenne?

Millaisen lukijan teksti tuottaa? Lukija itsessään on jotakin, mutta teksti tuottaa lukijan: saako teksti tuntemaan lukijan itsensä fiksuksi (Kiitos Alma! / vrt. Esko Valtaoja), tyhmäksi, hankalaksi, yksinkertaiseksi, syvälliseksi, kosketetuksi, vaivaantuneeksi?

Olen nähnyt unia väitöskirjasta, jota voi lukea alusta loppuun. Kirjasta, jossa on suppilomaisia reikiä avaamassa ja kaventamassa näkökulmia tekstiin. Sivuista, jotka toiseen suuntaan näkyvät läpi ja toisinpäin blurraavat kaiken sotkuksi. Sivuista, joilla on reiällisiä sapluunoita, joista näkee ensin vain osan, sivua kääntämällä ”kaiken”. Tekstiä, joka kulkee yhtä aikaa moneen suuntaan, kuten Simo Frangenin palindromit. Lopusta alkuun ja alusta loppuun, sinkoilee sivuilta ylhäältä alas ja diagonaalisti, ylittää marginaalit ja sivun reunat, jatkuu sivulta toiselle piittaamatta paperin konkreettisista rajoista. Uneksin teksteistä, jotka ovat lukemattomia puna-vihervärisokeille. Tekstistä, joka leikkii fonteilla. Tekstistä, joka on niin pientä, että katoaa mustepisaroiksi paperin sisään.

Jos argumentaatio, tyyli ja rakenne palvelevat sisältöä, niin myös taitto on samassa toimessa. Miten taitto kuljettaa, rakentaa tekstiä, tukee sen sisältöä, kuljettaa lukijaa tai eksyttää hänet. Kuinka paljon lukijaa täytyy(kään) lohduttaa, johdattaa, opastaa, käskeä, ojentaa, patistaa, vakuuttaa, pelotella? Täytyykö antaa kartta ja kompassi, vai riittääkö potku persiille: ”lähde tuonne, löydä tiesi [läpi -tekstini(tavallasi)]”. Miten minä voin olla lukijan kanssa, miten seistä olan takana tai istua vierellä, miten kurkkia riveiltä hänen ajatuksiinsa, miten manipuloida tai kaivella? Miten kutitella aisteja, sörkkiä silmämunia, hengittää samassa tahdissa, rauhassa, edetä, kulkea keralla? Miten voin huutaa ”BÖÖ!”, kun sitä tarvitaan ja kehottaa lopettamaan, hyppäämään yli, syventymään, sukeltamaan rohkeasti, antautumaan, ANTAUTUMAAN avoimesti, antamaan mennä, hylkäämään jotain, löytämään toisen, vaihtamaan, valitsemaan, tarkastelemaan, kritisoimaan, älähtämään, provosoitumaan? Millaisen vastuun otan lukijastani, miten käsittelen häntä? Ja miten käsittelen itseäni kirjoittajana, tekstin ja sisällön tuottajana, ehkä salattuna ja yksityisenä itselleni tai itseltänikin? [Tänään Facebookissa ystäväni Ninan statuksessa oli seuraava lainaus:  "Osa luomistamme kertomuksista, esimerkiksi unet, ovat niin yksityisiä, että ne tuntuvat meistä itsestämmekin osittain käsittämättömiltä heti herättyämme” (s. 52 / Elokuva ja psyyke -Verhon takana. Toimittanut Antti Alanen)]

Ei, en totisesti halua formaatikseni multimediaa enkä muutakaan mediaa, joka ylittää kirjan sivujen rajat. En halua ääntä enkä kuvaa, en interaktiota millään sähköisellä pinnalla. Haluan rapisevan, tuntuvan, haisevan paperin, jossa on sävy, tuntu, fiilis. Josta voi ottaa otteen. Konkretia, jonka voi tuntea. Ei, enkä halua rakennetta tai leikkiä niiden itsensä vuoksi. En näpertelyä tai silmänkääntötemppuja, lumoamista tai huijaamista halpahintaisesta markkinahuvista puhumattakaan. Mutta että ne kaikki olisivat enemmän kuin osiensa summa, että teksti voisi olla akateeminen, selkeä, ymmärrettävä, ekstaattinen, vaikuttava, totuudellinen ja vaikka mitä muuta. Kukapa ei haluaisi räjäyttää kaikkia pankkeja ja yllättää itseäänkin? On vaikea tehdä mitään tai edetä minnekään, jos ei uskalla edes haaveilla, visioida, villiintyä. Jotenkin sitä on mennyt vuosien kuluessa jumiin ja lukkoon, millään (tekstillä) ei uskalla leikitellä ja riehua raa’asti sen kanssa, repiä ja räyhätä, tehdä hulluja eksperimenttejä, jotka voivat mennä syteen tai saveen tai vaikka molempiin.

Tänään oli työttömyyspäivä nro 66.

Täytyy sanoa, että ihan näin karua en uskonut elämäni olevan: tilille ropsahti 595,60€ (helmikuulta).

Veroprosentti on 20 – ehkä täytyisi hakea muutosverokorttia etuisuutta varten..?

Tai ehkä ei, jos näitä satunnaisia keikkahommia kuitenkin onkin…

Eipäs-juupas-vaarinhousut.

Millä ihmeellä tässä suunnittelee mitään, kun mistään ei ole mitään tietoa?!

Äyh, minä en ole koskaan ollut hyvä sietämään epävarmuutta. Ehkä sitä on aika nyt opetella?

Ainoa melkein varma asia on, että elämä jatkuu, laskut juoksevat ja syötäväkin on – joka päivä.

Ennen kuin pääsen kertomaan muuttuneesta arjestani, ällistelen hetken vielä näitä päivärahakiemuroita. Joku valistunut kanssaihminen voisi helpottaa tuskaani ja kertoa, miten näiden kanssa oikein kannattaisi toimia – mulla alkaa olla puurot ja vellit sekaisin.

Ensimmäinen yllätys blondille oli se, että ensimmäiseltä viikolta ei tietenkään makseta mitään. Kenellekään. Se tieto oli varmasti tarjolla jollakin nettisivulla tai jossakin esitteessä, mutta ko.tietoa en kuitenkaan ollut sisäistänyt. Olin siis arvioinut helmikuun päivärahan reilut 300€ suuremmaksi – auts. Ja pahus.

- – -

Seuraava ongel…eikun haaste on sitten se, että Valtion taidemuseo maksaa kaikki palkat palkkioina. Opettajien työttömyyskassalle ei kuitenkaan ole yhdentekevää se, mistä minulle maksetaan. Saan palkkaa sekä opastuksista että kirjoittamisesta. Kummastakin maksettava palkka vähentää päivärahaa – tottatietysti.

Kirjoittaminen on kuitenkin nk. muuta ”omaa työtä”, joka ei täytä työssäoloehtoa. Työssäoloehto taas puolestaan vaikuttaa herra-ties-mihin-kaikkiin-asioihin. Minulle yllätyksenä tuli myös se, että (paja)opastaminen ei ole opetustyötä, joten sitä tarttis tehdä 18h/vko, jotta se täyttäisi tuon työssäoloehdon. Ällistyttävää: suunnittelen opetusta, opetan/opastan ja teen kaikin tavoin koulutustani vastaavaa duunia, mutta se ei kelpaa sellaiseksi. Työttömyysturvan suhteen on siis sama, olenko museo-opas vai töissä Hesburgerissa – ja se ei mahdu mun ymmärrykseeni.

Koska palkkakuitissani lukee vain palkkioita toisensa perään, minun täyty jatkossa itse eritellä kunkin palkkion kohdalle (ts. kirjoitan kuulakärkikynällä palkkakuittiin siistillä käsialalla), onko kysymys opastuspalkkiosta vaiko muusta palkkiosta. Vaikkei se tieto tällä

hetkellä mihinkään vaikutakaan, koska työtuntimäärät ovat niin pieniä.

Nyrkkisääntönä on sitten vielä se, että tienatusta sadasta eurosta se viisikymmentä euroa vähentää päivärahaani, loput viisikymppiä saan pitää. Ainiin, paitsi että maksan siitä vielä verot – uups.

Työttömyyskassa sanoo sen selkeästi näin:

”Soviteltua päivärahaa laskettaessa on käytetty laskennallista kuukausipalkkaa kertomalla päiväpalkka 30,44 euroa luvulla 21,5. Päiväpalkka on saatu jakamalla työstä saatu tulo 365,22€ sovittelujaksoon sisältyvien laskennallisten työpäivien 12 lukumäärällä. Työttömyysturvalaki 4 luku 4§ 2 mom.”

Oikeasti ongelmalliseksi työnteon tekee soviteltuun päivärahaan liittyvä paperirumba. Joka kuukausi joudun joko odottamaan palkkakuittia (tiedättehän palkanmaksukaudet?) tai ottamaan erikseen yhteyttä palkanlaskijaan, jotta hän ennakkotietojen perusteella lähettäisi työttömyyskassaan arviolaskelman. Ja sitten lähetän taas perään varsinaisen laskelman. Hitto, minullahan hupenevat pienet työpalkat pelkästään posti- ja puhelinkuluihin tällä menolla! Palkkakuitin odottelu puolestaan lykkää päivärahan saantia ja siten laskujenmaksua (…ja niistä maksettavia korkoja, huomautuskuluja tms.).

Ja minä kun tahtoisin saada aina kaikki kerralla valmiiksi: ei mitään roikkuvia hommia (…jotka kummittelevat takaraivossa hoitamattomuuttaan…). Yritän tietoisesti välttää prokrastinaatiota, joka alituisesti lurkkii nurkan takana.

Pointti on, että kannattaako työtä tehdä?

Tai ainakaan mitään pientä keikkahommaa.

Voin vain kuvitella, millainen säätö on edessä, jos työnantajia on useampia ja palkkakuitteja & -kausia samaten. Helpommalla pääsisi, kun ei tekisi mitään satunnaisia töitä. Rahat juoksisivat tililleni melkein tekemättä mitään: kehenkään ei tarvitsisi ottaa yhteyttä millään viestintävälineellä, ei lähetellä sähköposteja tai odotella puhelujonoissa. Voisi täyttää hakemuksensa yksinkertaisesti verkossa ja olla lähettelemättä yhtäkään liitettä tai lisäselvitystä.

Mä vaan satun pitämään Kiasman(paja)oppaan duunistani kovasti.

Haluan tehdä sitä työtä: saan siitä iloa, kuulun työpaikkaan ja nautin pienistä, mutta merkityksellisistä työsuhde-eduista (kuten ilmaisista sisäänpääsyistä).

Tämä systeemi suosisi sohvalla makaamista itsensä työllistämisen sijaan. Siitä en tykkää yhtään! Yhteiskunta on monella tapaa suunniteltu säännölliselle työajalle (8-16) ja jotensakin pysyvälle ja yhdelle työsuhteelle. Kaikki tästä normista poikkeava aiheuttaa harmaita hiuksia asumistuen ja muiden sosiaalietuuksien suhteen sekä muun muassa päivähoidon kanssa. Näistä jaksan kitistä, koska en mitenkään usko olevani ainoa laatuani epäsäännöllisten duunieni ja tulojeni suhteen.

Ennakkoäänestäminenkään ei kokonaan helpottanut tuskaani, mutta ainakin ehdokkaansa voi valita sen mukaan, millaisia asioita yhteiskunnassa haluaa edistää. Minun ehdokkaani oli Outi Alanko-Kahiluoto.

Tänään on jo toinen mahdollinen päivä äänestää ja vaikuttaa, joten uurnille mars !!

Kasvatus, Yhteiskunta ja Kulttuuri (KYK) XIII

Aika: Maanantai 16.5.2011 seminaari klo 10-17 ja illanvietto 17-20
Paikka: Siltavuorenpenger 3A, Käyttäytymistieteellinen tiedekunta,
Helsingin yliopisto

Käyttäytymistieteiden laitos (IBS), yhteiskunnallisen
kasvatustutkimuksen opettajat ja opiskelijat sekä Suomen
kasvatustieteellisen seuran Kasvatussosiologian SIG-ryhmä kutsuvat
kaikkia teemasta kiinnostuneita kuuntelemaan, keskustelemaan ja
esittelemään omaa tutkimustaan perinteiseen KYK-seminaariin. Seminaari
on suunnattu yhteiskunnallisesta kasvatus- ja koulutustutkimuksesta
kiinnostuneille opiskelijoille, opettajille ja tutkijoille.
Osallistujat kaikista korkeakouluista ja tiedekunnista ovat
tervetulleita maksuttomaan seminaariin kuulijoina, keskustelijoina tai
oman tutkimuksensa esittelijöinä.

- – -

Seminaarin pääpuhujina ovat apulaisprofessori Pigga Keskitalo Sámi
University College (Kautokeino, Norja), Official de Educación Bilinqüe
Adan Pari, UNICEF (Bolivia) ja dosentti Fritjof Sahlström Helsingin
yliopistosta.

Keskitalo on keskittynyt tutkimaan saamelaisten koulujen kulttuurista
sensitiivisyyttä. Hän on toiminut asiantuntijana Saamelaiskäräjille
opetussuunnitelmakysymyksissä. Adán Parilla on laaja kokemus
kulttuurienvälisestä koulutuksesta Boliviassa ja hänellä on ollut
useita tehtäviä alkuperäiskansojen asioita käsittelevissä
organisaatioissa.  Sahlströmin tutkimus koskee vuorovaikutusta opetus-
ja oppimistilanteissa luokkahuoneessa ja sen ulkopuolella.
Tutkimuksensa avulla hän on pyrkinyt ymmärtämään, mikä on koulun rooli
sosiaalisessa reproduktiossa.

Alustava ohjelma:
Aamupäivä klo 10–12.30 (Siltavuorenpenger 3 A, auditorio 107)

10.00–10.15 KYK-seminaarin avaus

10.15–10.55 Adan Pari: The Intraculturalidad in Bolivian Education:

Historical Process
and a National Educational Alternative Proposed by Indigenous People.

11.00–11.40 Pigga Keskitalo: Cultural Sensitivity in the Sámi School

11.45–12.30 Fritjof Sahlström: Choice and Social Justice: On the
making of difference in education

12.30–13.30 Lounastauko (omakustanteinen)

Iltapäivä klo 13.30–17.00. (Siltavuorenpenger 3 A, seminaarihuoneet)
13.30–15.00 Temaattiset ryhmät A
15.00–15.30 Kahvitarjoilu
15.30–17.00 Temaattiset ryhmät B
17.00–20.00 Illanvietto

Toivomme perinteiseen tapaan runsaasti esityksiä opiskelijoiden,
tutkijoiden ja opettajien omista tutkimuksista. Jos haluat esitellä
omaa tutkimustasi seminaarissa, lähetä enintään 300 sanan pituinen
otsikoitu abstrakti maanantaihin 25.4. mennessä verkkolomakkeella
osoitteessa:
https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/26198/lomake.html

Saapuneiden abstraktien perusteella seminaari-istunnot ryhmitellään
teemoittain. Ainakin yksi ryhmä on englanninkielinen ja yksi
mahdollisesti ruotsinkielinen. Seminaarin ohjelma, työryhmien
esitykset ja tilat lähetetään sähköpostitse kaikille ilmoittautuneille
viimeistään to 9.5.

Tarjoilu- ja tilajärjestelyjen vuoksi toivomme, että myös ne jotka
eivät esittele omaa tutkimustaan, ilmoittautuisivat 25.4. mennessä
verkkolomakkeella osoitteessa:
https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/26198/lomake.html

Lämpimästi tervetuloa!

Lisätietoja osoitteesta www.helsinki.fi/kyk ja
Lauri Varakas: 09-191 20415, lauri.varakas@helsinki.fi tai
Satu Koivuhovi: 050-3182208 satu.koivuhovi@helsinki.fi

Jostain syystä nyt nämä työuraan (…tai urattomuuteen…) liittyvät asiat nyt kiinnostavat meikäläistä

Tämä sai minut hereille:

Teoksen päättävässä yhteenvedossa Jani Ursin (Jyväskylän yliopisto) muistuttaa siitä, että korkeakoulutuksen työllistyvyys on ”noussut yhdeksi keskeisistä kansallisista ja kansainvälisistä prioriteetista” ja pohtii valmistuneiden työurien seurannan olevan ”yksi korkeakoulutuksen laadunvarmistuksen kulmakivistä”.

Jep, ja sama pätee kuvataideopettajakoulukseen.

Kuvataideopettajakoulutuksen kehittämistä silmälläpitäen olisi tärkeä tietää, mitä valmistuneille kuvismaikoille tapahtuu: minne he sijoittuvat töihin, mitä ajattelevat saamastaan koulutuksesta jne.jne.

Kuvataideopettajien täydennyskoulutuskin on ihan rempallaan ja mä olin siitä kovin kiinnostunut vielä töissä ollessani: asialle totisesti  ”tarttis tehdä jotain”. Mahdollisuuksia olisi maailma täynnä ja löytyisi valmiita, toimivia, rahoitettuja verkostojakin (vrt. esim. Verme). Mutta Taiteen laitoksen kehittämisen painopiste taitaa olla aika tavalla toisaalla tällä hetkellä (mutu).

Ja kas, kun työsuhde päättyy, niin kummasti tuo into parantaa maailmaa vähän väsähtää. Kotoa käsin ei kauheasti jaksa huudella, että miten se kuvataideopettajakoulutus tulisi järjestää

Mutta näin siis Itä-Suomen yliopistosta:

Itä-Suomen yliopiston tiedote 29.3.2011

Maistereiden työurista laaja tutkimus

Suomalaisten yliopistojen Aarresaari-verkosto on julkaissut tutkimuksen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työurien alusta. Teoksen ”Kunhan kuluu viisi vuotta – ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työurat” ovat toimittaneet Antero Puhakka ja Visa Tuominen Itä-Suomen yliopistosta. Kirjoittajina on alan asiantuntijoita Itä-Suomen, Jyväskylän ja Turun yliopistoista.

Tutkimus perustuu vuonna 2003 valmistuneille viisi vuotta valmistumisen jälkeen suunnattuun valtakunnalliseen kyselyyn. Kirjan toimittajat, Puhakka ja Tuominen toteavat tutkimuksen aineiston olevan poikkeuksellisen laajan: ”Kyselyyn vastasi 16 yliopistosta 6692 henkeä, joka on yli puolet (54 %) kaikista vuonna 2003 valmistuneista”.

Maisterit sijoittuvat työmarkkinoille pääsääntöisesti hyvin. Viisi vuotta valmistumisesta vain 2 prosenttia maistereista oli työttöminä, vaikka valmistumisen jälkeen työttömyyttä oli kokenut noin kolmannes. Tämänkin tutkimuksen mukaan määräaikaiset palvelussuhteet ovat etenkin naisten ongelma. Vakituinen työsuhde oli viisi vuotta valmistumisen jälkeen miehistä 79 prosentilla vastanneista, naisilla 66 prosentilla vastanneista. Parhaiten palkattuja vastanneista olivat hammaslääketieteen koulutusalalta valmistuneet reilun 5000 euron keskimääräisellä kuukausipalkalla.

Vaikka suurimmalla osalla vastaajista menee hyvin, tutkimuksen artikkeleissa kuvataan myös työllistymiseen liittyviä vaikeuksia. Juha Sainio (Turun yliopisto) toteaa: ”Työuran alun työttömyyskokemukset vaikuttavat haitallisesti myöhempään työuraan ja kasvattavat työttömyysriskiä tulevaisuudessa” ja jatkaa: ”sijoittuminen heti valmistumisen jälkeen koulutusta vastaamattomiin tehtäviin kasvattaa riskiä työskennellä myöhemminkin koulutusta vastaamattomissa tehtävissä.”

Ylikoulutettujen osuus on kansainvälisiin tutkimuksiin nähden Suomessa pieni. Selvästi ylikoulutetuksi itsensä kokee vain 3 prosenttia ja osin ylikoulutetuksi vastaavasti 11 prosenttia maistereista. Erot koulutusaloittain ovat suuria, sillä esimerkiksi humanisteista joka viides katsoi olevansa ainakin osittain ylikoulutettu työtehtäviinsä. Juhani Rautopuro (Jyväskylän yliopisto) huomauttaa, että epätarkoituksenmukaisista työtehtävistä on seurauksena myös palkkasakko: ”Ylikoulutettu henkilö menettää sopivasti koulutettuun kollegaansa nähden keskimäärin 1-2 kuukauden palkan vuodessa. Koulutusalasta riippumatta naiset ovat miehiä useammin ylikoulutettuja työtehtäviinsä”.

Maisterit katsoivat tarvitsevansa töissään hyvin yleisiä taitoja kuten ongelmanratkaisu- ja ryhmätyötaitoja. Työssä tarvittavat taidot vaihtelevat luonnollisesti eri työtehtävissä työskentelevien kesken, mutta samoissakin työtehtävissä eri työnantajasektoreilla. Kun viisi vuotta valmistumisen jälkeen joka neljäs maisteri oli vaihtanut työnantajasektorilta toiseen ja reilu kolmannes (36 %) kokonaan toisenlaisiin työtehtäviin ensimmäiseen työtehtävään verrattuna, tuo tämä ongelmia: ”Yliopistoja kannustetaan huolehtimaan siitä, että valmistuneilla on riittävästi taitoja työelämää varten. Mutta pitäisikö yliopistokoulutuksessa pyrkiä kehittämään niitä taitoja, joita tarvitaan ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä työpaikassa, vai niitä taitoja, joita tarvitaan myöhemmin työuralla?” kysyy Antero Puhakka (Itä-Suomen yliopisto).

Valmistuneiden virta vie kohti Etelä-Suomea, vaikka valtaosa maistereista asui sen läänin alueella, jossa oli asunut ennen yliopisto-opintoja. Maakunnittain tarkasteltuna Uudenmaan lisäksi ainoastaan Pirkanmaan alueella asui vuonna 2003 valmistuneita enemmän kuin ennen opintoja. Kolmen maakunnan (Etelä-Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa ja Kainuu) alueilla asui yli 60 % vähemmän vastanneita kuin ennen opintoja. Valmistuneiden keskittyminen kaupunkeihin on voimakasta: ”peräti kaksi kolmasosaa vastanneista oli keskittynyt asumaan ja työskentelemään vain yhteentoista kaupunkiin. Lopuille Manner-Suomen 300 kunnalle jäi vain loppukolmannes vastanneista” toteaa Visa Tuominen (Itä-Suomen yliopisto).

Teoksen päättävässä yhteenvedossa Jani Ursin (Jyväskylän yliopisto) muistuttaa siitä, että korkeakoulutuksen työllistyvyys on ”noussut yhdeksi keskeisistä kansallisista ja kansainvälisistä prioriteetista” ja pohtii valmistuneiden työurien seurannan olevan ”yksi korkeakoulutuksen laadunvarmistuksen kulmakivistä”.

Kunhan kuluu viisi vuotta – ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työurat on ladattavissa osoitteessa www.aarresaari.net

Lisätietoja antavat kirjoittajat:

Työuran alun vaikutuksesta myöhempään työuraan:

VTM Juha Sainio, Turun yliopisto, p. 040 749 0086

Ylikoulutuksesta:

KT, YTM Juhani Rautopuro, Koulutuksen tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto, p. 040 556 2748

Työelämässä tarvittavista taidoista:

YTT, FM Antero Puhakka, Itä-Suomen yliopisto, p. 050 401 1123

Manner-Suomen muuttoliikkeestä:

KL Visa Tuominen, Itä-Suomen yliopisto, p. 050 308 3045

Teoksen yhteenveto ja pohdinta:

KT Jani Ursin, Jyväskylän yliopisto, 050 303 0811

IV. Lapsuudentutkimuksen päivät järjestetään Helsingin yliopistossa 6 – 8.6.2011 teemalla “Suojeltu lapsuus?”

Ilmoittautuminen konferenssiin on alkanut osoitteessa   http://blogs.helsinki.fi/protectedchildhood/registration/

- – - 

Päivien pääpuhujina ovat:

Professori Allison James (Sheffieldin yliopisto), apulaisprofessori Thomas Gitz-Johansen (Roskilden yliopisto), akatemiatutkija Hille Koskela (Helsingin yliopisto) ja tutkimusprofessori Marjatta Bardy (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL)

Viestiä saa välittää eteenpäin ja pahoittelen ristiin postitusta.

REGISTRATION IS NOW OPEN!

PROTECTED CHILDHOOD?

The 4th Finnish Childhood Studies Conference takes place in the University of Helsinki from 6^th to 8^th of June 2011. The theme of the conference is Protected Childhood?

Registration is now open at http://blogs.helsinki.fi/protectedchildhood/registration/

Key note speakers are:

Professor Allison James (University of Sheffield), Associate professor Thomas Gitz-Johansen (Roskilde University), Academy Research Fellow Hille Koskela (University of Helsinki) and professor Marjatta Bardy (National Institute for Health and Welfare).

Keskustelutilaisuus lauantaina 9.4. klo 14-16
Kiasma-teatterissa

Keskustelutilaisuuden aluksi museonjohtaja Pirkko Siitari esittelee ARS
11 -näyttelyn teemoja, lähtökohtia ja ARS-näyttelyn prosessiin liittyviä
ennakkoluuloja. Pekka Haavisto kertoo Afrikan konflikteista ja
pakolaisuuden alkujuurista sekä Pohjois-Afrikan viimeaikaisista
levottomuuksista. Thomas Wallgren avaa keskustelua suomalaisesta
rasismista. Saido Mohamed puhuu etenkin nuorten puolesta ja
KokoNainen-projektista.

- – - -

Puheenvuorojen pitäjistä Pekka Haavisto toimii eduskuntatyön
ohella ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä,
erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit. Thomas Wallgren on
Helsingin yliopiston filosofian dosentti ja yliopistonlehtori. Hän
tutkii modernin teoriaa, tietoteoriaa ja etiikkaa. Ihmisoikeusliiton
asiantuntija Saido Mohamed on työskennellyt tyttöjen ympärileikkausten
vastaisessa KokoNainen-hankkeessa vuodesta 2004.
Lisätietoja lehdistölle Kiasma-teatterin vastaava tuottaja Riitta
Aarniokoski, (09) 1733 6512, riitta.aarniokoski@kiasma.fi

The inaugural issue of Journal for Artistic Research (JAR)

- – - -

With the aim of displaying and documenting practice in a manner that respects the artist’s modes of presentation, JAR abandons the traditional journal article format and offers its contributors a dynamic online canvas where text can be woven together with image, audio and video material. The result is a journal which provides a unique ‘reading’ experience while fulfilling the expectations of scholarly dissemination.

The inaugural issue of JAR was released on 17 February 2011.

Visit: http://www.jar-online.net

This issue presents work by:

Bertha Bermudez, Scott deLahunta, Marijke Hoogenboom, Chris Ziegler, Frederic Bevilacqua, Sarah Fdili Alaoui, Barbara Meneses Gutierrez, Amsterdam, Richard Blythe, Melbourne, Sher Doruff, Amsterdam, Cathy van Eck, Zürich, Mark Fleischman, Cape Town, Abhishek Hazra, Bangalore, Anders Hultqvist, Gothenburg, Daniel Kötter, Constanze Fischbeck, Berlin, Tuija Kokkonen, Helsinki, Elina Saloranta, Helsinki, Sissel Tolaas, Berlin, Otto von Busch, Gothenburg

Editor-in-Chief: Michael Schwab, London

Artistic research is a newly emergent and rapidly evolving field, whose status is still hotly debated. Until now there have only been limited publication channels making it difficult to stay informed about the development of the many topics pertinent to artistic research. JAR aims to provide a focal point that brings together different voices, facilitates discourse and adds to the artistic research community.

Part of JAR’s mission is to re-negotiate art’s relationship to academia and the role and function of research in artistic practice. JAR embraces research practices across disciplines, thereby emphasising the transdisciplinary character of much artistic research.

JAR is guided by an Editorial Board that works with a large panel of international peer reviewers from the field of artistic research. JAR is published by the Society for Artistic Research.

We welcome submissions for future issues through our Research Catalogue, which will be launched in March 2011.